Missä nyt mennään

Ei mitään uutta länsirintamalla, siteeratakseni erään kirjan nimeä. Vai oliko se elokuvan? En muista muuta kuin yläasteella olleen tästä puhetta sotahistorian tunnilla I maailmansotaa käsiteltäessä.

Elämä jurruttaa samaa rataa edelleen. Vielä viikko töitä jäljellä ja sen jälkeen en tiedä mitä tapahtuu. Välivuosi tulossa, ei auennut opiskelupaikan ovet vielä tänä vuonna. Josko ensi keväänä sitten. En ole tottunut epäonnistumaan opiskeluun liittyvissä asioissa, joten aika lujaa potkaisi kun hylkäyskirje tipahti postilaatikkoon eikä nimi löytynyt sisäänpäässeiden joukosta. On hirveän ahdistavaa olla tyhjän päällä. En ole ennen ollut samanlaisessa tilanteessa ja tunnen olevani vähän hukassa. Onneksi minulla on ihania ystäviä, jotka jaksavat neuvoa ja rohkaista minua. Tällä hetkellä suunnitelma on seuraava: jahka työt loppuvat niin ilmoittaudun työkkäriin, kirjaudun sisään avoimeen yliopistoon ja jatkan sijaisuuksien tekemistä. Kuulostaako toimivalta? En tiedä, mutta tällä hetkellä vaihtoehdot ovat vähissä.

Ja sitten ikuisuusaiheeseen, miehiin. Ja ei, minulla ei edelleenkään ole miestä. Väsyneenä, surullisena ja yksinäisenä sinkkuna kulutan maata jalkojeni alla. Minulla on epämääräinen juttu erään miehen kanssa, mutta pelkäänpä pilanneeni senkin jo ennen alkujaan. En uskalla paljastaa hänelle todellista minääni enkä voi vaatia häntä ymmärtämään ja odottamaan ikuisesti. Elän valitettavasti siinä ajatuksessa, että koska en ole täydellinen, niin en voi "rankaista" ketään sillä että olisi kanssani ja joutuisi kestämään sen kaiken. Tällä ajattelutavalla tulen luultavasti kuolemaan vanhana piikana. En vain pääse siitä yli, se on kuin tukos aivoissani joka estää minua olemasta onnellinen. No, anyway, en aikonut jumiutua tähän. Kyseinen mies vaikuttaa täydelliseltä, kiltiltä, huomaavaiselta, hellältä, uskolliselta, rakastavalta... Tunnen oloni tosi pahaksi, koska teen hänelle näin. En anna edes mahdollisuutta tutustua paremmin ja katsoa saisimmeko kemiat kohtaamaan. Luultavasti olen jo menettänyt hänet, joten se siitä. Voin taas katsoa peiliin ja syyttää itseäni.

Pitkästä aikaa päivitystä

Miten olenkin voinut unohtaa tämän blogin, päiväkirjani, henkireikäni? Kaikenlaista on ollut mielessä ja töissäkin on valitettavasti täytynyt käydä, joten blogi on saanut jäädä vähemmälle huomiolle. Nyt lupaan ryhdistäytyä ja kirjoittaa huomenna kunnon postauksen ihan ajan kanssa.