Ylämäkeä ja alamäkeä

Vai pitäisikö ensin kirjoittaa, että alamäkeä ja sitten vasta ylämäkeä? Omassa ajatusmaailmassani, siis laihdutukseen liittyen, alamäki tarkoittaa positiivista suuntaa jolloin meno on leppoisaa ja tuloksia tulee. Ylämäki puolestaan on hikistä, tuskaista rämpimistä, jolloin usein miettii että miksi edes vaivaudun.

Positiivista kerrottavaa nyt vaihteeksi. Olen löytänyt hetken kadoksissa olleen lenkkeilyn riemun takaisin. Toki olen koko ajan käynyt ulkoiluttamassa lenkkareitani, mutta se ei ole tuntunut yhtään hyvältä. Itsensä joutui potkimaan ylös sohvalta ja jalat tuntuivat painavan vähintään sata kiloa. Nyt kaikki on toisin. Askel on kevyt ja lenkille on todella mukava lähteä. 45 minuuttia juosten tuntuu menevän tuosta vaan. Kuuntelen hyvää musiikkia ja tyhjennän pääni kaikesta turhasta. Lenkkeily on minulle tottakai ensisijaisesti tapa hoitaa kuntoa ja saada painoa putoamaan, mutta se on myös oman ajan ottamista. Saan juostessa olla aivan yksin itseni kanssa ja monta mieltä askarruttavaa asiaa olen saanut ratkaistua ulkona. Joskus myös hankalat ja ahdistavat asiat eivät ole tuntuneet enää niin raskailta kun niitä on kaikessa rauhassa saanut pohdiskella.

Eihän tästä mitään tule!

Tavoitteena oli siis vuoden loppuun mennessä painaa tasan 60 kiloa. Tavoitteeksi taitaa jäädäkin. Viimeksi kun kävin vaa'alla, joka oli edellispäivänä, painoa oli 64,4kg. Syvä huokaus. Onhan tuo 60kg tottakai mahdollinen, jos lopetan syömisen kuukaudeksi kokonaan. En halua ryhtyä siihen ja ihan kuin se näin joulun alla muka onnistuisi. Olen sen verran herkkupeppu, että en osaa kieltäytyä kaikesta hyvästä. Osaan syödä kohtuudella kyllä, mutta totaalikieltäytyminen ei ole minua varten. Olen hirveä perso kaikelle makealle. Suklaa ei ihme kyllä houkuta yhtään, mutta hedelmäkarkit, piparit, joulutortut ym. ovat heikkouteni.
Olin viime viikolla kolme päivää erittäin fyysisessä työssä ja paino laskikin hetkellisesti sinne 63 kiloon. Valitettavasti muutos ei ollut kovin pitkäikäinen, mutta olen jatkamassa samoja hommia taas kolmisen päivää niin eiköhän se siitä. Tässä on vielä aikaa hankkiutua hyvään kuosiin ennen jouluaattoa ja uutta vuotta. Jouluaattona en aio ottaa stressiä liikkumattomuudesta enkä syömisestä, koska tiedän että mopo ei lähde käsistä muiden seurassa enkä edes välitä jouluruuasta niin paljoa, että söisin itseni siitä ähkyyn.
Minulla on syömishäiriö, kuten olen tainnut aiemminkin mainita. Olen bulimikko. Tosin oksentelu on jäänyt eikä tämä todellakaan ole mikään proana-tyyppinen blogi. Pois se minusta. Haluan vain valoittaa lisää ajatusmaailmaani ja sitä, miltä minusta tuntuu. En osaa nauttia ruuasta, se on minulle vain välitön paha jota täytyy syödä pysyäkseen hengissä. Enkä toisaalta osaa olla syömättä ja riuduttaa itseäni sitä kautta. En kestä nähdä nälkää. Jos olen joskus yrittänyt pitää itseäni hyvin niukilla kaloreilla on se vain johtanut ahmimiskohtaukseen ja sitä kautta vastaavasti oksenteluun. Ajatukseni ovat erittäin ristiriitaisia, tiedän sen. Mutta kaikki johtuu siitä, että mieleni on sairastunut. En kye näkemään itseäni sellaisena kuin kaikkien mielestä olen: erittäin hoikkana. Vetoan tietysti aina siihen, että BMI:ni on tällä hetkellä 22 ja taulukon mukaan saisin laihtua aina 53kg asti ennen kuin olisin painoindeksin mukaan alipainoinen. Eli ystävilläni ei pitäisi olla mitään huolta minusta. En tosiaankaan ole lähelläkään alipainoa!

Tässähän se menee...

Aina kun joku kysyy minulta mitä kuuluu, vastaus on lähes aina sama. Tässähän se menee tai ihan ok. Haluaisivatkohan he tosissaan tietää mitä minulle kuuluu? Jos olisin täysin rehellinen, vastaus saattaisi yllättää monet. Ei, minulle ei todellakaan kuuluu hyvää. Olen yksin ja minulla ahdistunut ja kurja olo. Minun on vaikea elää itseni kanssa ja hyväksyä se mitä olen. Kamppailen syömishäiriön kanssa, joka pyörii päässäni jatkuvasti. En voi syödä mitään hyvällä omallatunnolla. Olen alkanut välttää sosiaalisia tilanteita ystävieni kanssa, koska näihin tilanteisiin liityy usein syömistä. Minulla on hirveän paha olla enkä tiedä miten kauan yhden ihmisen on mahdollista kantaa tälläistä taakkaa.
Minkäköhän reaktion mahtaisin aiheuttaa? Veikkaanpa, että useimmat menisivät täysin hämilleen, eivätkä välttämättä saisi sanaa suustaan. Turha näiden ajatusten kanssa on toisaalta leikitellä. En tule koskaan kertomaan ystävilleni miltä minusta oikeasti tuntuu. Haluan pitää kulissit kunnossa niinkuin tähänkin asti. Helppoa se ei aina ole ja toisaalta voisi olla hyväkin jos he tietäisivät mitä käyn läpi ja miltä minusta tuntuu. He saattaisivat ymmärtää minua paremmin ja miksi joissain tilanteissa toimin niinkuin toimin. Mutta kuten sanottu, en kaipaa sääliä enkä halua huolestuttaa heitä. Siksi pidän tämänkin asian itselläni.

Tänään tuli palkkakuitti postissa. Palkka tosin maksetaan vasta maanantaina, mutta hyvillä mielin voi alkaa viettää vkonloppua kun tietää tilin kilahtavan reilusti plussalle sen jälkeen. Tosin tiedän jo sata ja yksi asiaa mitä pitäisi ostaa, joten tuskin se tili taas pitkäksi aikaa iloa tuo, mutta anyway. Olen varsinainen shoppailuaddikti, viihdyn erittäin hyvin kaupungilla ja kauppakeskuksissa. Aina ei välttämättä tarvitse edes ostaa mitään vaan pelkkä kiertely kaupoissa lauantai-aamuna saattaa pelastaa koko päivän. Ja vaikka toisinaan päätän etten osta mitään, niin jotenkin aina vähintään yksi kassi tarttuu mukaan... Pienet on ihmisen ilot, mutta tässä kohtaa ne ilot eivät aina ole niitä kaikista halvimpia. Joulu on tulossa ja koska se nyt on niin kaupallinen kuin mitä on, niin joitain euroja olisi hyvä jättää sivuun jotta saisi ilahdutettua ihmisiä joululahjoilla. En ole käsityöihmisiä enkä oikeastaan kovin luovakaan, joten itsetehdyt joululahjat ovat poissa laskuista vaikka ne ihania ovatkin.

Marraskuu

Kirjoittaessani otsikon, päässäni alkoi yllätys yllätys soida vanha tuttu biisi "Marraskuu". "Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun, kaipuun kaljakori kilisee..."
Tovi on taas vierähtänyt tämänkin blogin edellisestä päivityksestä. Vetoan nyt kuitenkin samoihin vanhoihin tekosyihin, että ei ole aikaa eikä oikeastaan mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Tuskin sitä on nyttenkään, mutta pieniä elonmerkkejä tännekin. En tosin tiedä mahtaako tätä blogia lukea kukaan. Huutakaa kovin jos joskus eksytte tännekin. :)
Tänään on siis 20.pv marraskuuta mikä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että jouluun on aikaa vähän reilu kuukausi. Uh, pitäisi siis kohta alkaa ahdistua joululahjoista ja joulukorteista. Rakastan kyllä yli kaiken shoppailemista ja kaupungilla kiertelyä, mutta joulun aikaan se ei ole niin rentouttavaa, koska pitäisi keksiä hyviä lahjaideoita ja mitä ostaa kenellekin. Ja minulla ei ole tippaakaan mielikuvitusta, joten lahjani noudattavat aina sitä samaa tylsää linjaa. Jos katsoo ulos ikkunasta, ei todellakaan voisi kuvitella, että joulu on melkein jo ovella. Vettä sataa nytkin taivaan täydeltä. Lunta ei täällä ole näkynyt vielä kertaakaan tämän syksyn aikana. Tosin eräänä iltana satoi räntää noin kymmenen minuutin ajan, mutta sitä ei kai pahemmin lasketa lumisateeksi? Pitäisi lähteä pyörällä töihin kahdeksitoista, mutta ei pahemmin nappaa tällä hetkellä. Kurjaa olla töissä kun on ensin kastunut ja kosteuteen reagoivat hiukseni sojottavat jokaiseen ilmansuuntaan.
Polttakaa paljon kynttilöitä ja nauttikaa lämmöstä ja fiiliksestä sisällä torkkupeittoon kääriytyneinä. Valoisaa ja antoisaa syksyä kaikille!

Kellon seisahtuvan tahdon, hiljentyvän lyöntien...

Edellisestä päivityksestä pääsi vierähtämään yli kuukausi ihan huomaamatta. Välillä kauhistuttaa todeta miten nopeasti aika rientää. Totean joskus ystävilleni, että jonakin aamuna herään ja olen kolmekymmentä. Hui, kauhistuttava ajatus! Mutta viime vuodet ovat suorastaan suhahtaneet ohitse. Toisaalta surullista ajatella, että elämä tuntuu vilahtavan ohitseni. Päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi ja kuukaudet lopulta vuosiksi. Joskus tuntuu siltä kuin en ehtisi nauttia arjesta ja juhlasta, vaan hienot hetket valuvat sormieni läpi kuin tiimalasin hiekka. Hienoista hetkistä puheenollen, olin kuukausi sitten hevoseni kanssa maastoilemassa... Lämmin ja kaunis kesäpäivä, ilmassa kesän tuoksu. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja linnut lauloivat suloisesti kun kävelimme pitkin maalaismaisemia. Pellot tien molemmin puolin... Metsäpolulle siivilöityi aurinko puiden lomasta... Silloin minulle tuli hirmuisen haikea, mutta hyvä olo. Miksei aina voisi olla tälläistä? Ihan kuin olisin saavuttanut sisäisen rauhan sillä hetkellä. Totesin kuitenkin heti itselleni, että jos elämä olisi aina pelkkiä hienoja hetkiä, ei mikään enää tuntuisi miltään. Nyt kun ne hienot hetket hiipivät salakavalasti tasapaksun arjen keskelle, ne huomaa ja niitä osaa arvostaa.

Missä nyt mennään

Ei mitään uutta länsirintamalla, siteeratakseni erään kirjan nimeä. Vai oliko se elokuvan? En muista muuta kuin yläasteella olleen tästä puhetta sotahistorian tunnilla I maailmansotaa käsiteltäessä.

Elämä jurruttaa samaa rataa edelleen. Vielä viikko töitä jäljellä ja sen jälkeen en tiedä mitä tapahtuu. Välivuosi tulossa, ei auennut opiskelupaikan ovet vielä tänä vuonna. Josko ensi keväänä sitten. En ole tottunut epäonnistumaan opiskeluun liittyvissä asioissa, joten aika lujaa potkaisi kun hylkäyskirje tipahti postilaatikkoon eikä nimi löytynyt sisäänpäässeiden joukosta. On hirveän ahdistavaa olla tyhjän päällä. En ole ennen ollut samanlaisessa tilanteessa ja tunnen olevani vähän hukassa. Onneksi minulla on ihania ystäviä, jotka jaksavat neuvoa ja rohkaista minua. Tällä hetkellä suunnitelma on seuraava: jahka työt loppuvat niin ilmoittaudun työkkäriin, kirjaudun sisään avoimeen yliopistoon ja jatkan sijaisuuksien tekemistä. Kuulostaako toimivalta? En tiedä, mutta tällä hetkellä vaihtoehdot ovat vähissä.

Ja sitten ikuisuusaiheeseen, miehiin. Ja ei, minulla ei edelleenkään ole miestä. Väsyneenä, surullisena ja yksinäisenä sinkkuna kulutan maata jalkojeni alla. Minulla on epämääräinen juttu erään miehen kanssa, mutta pelkäänpä pilanneeni senkin jo ennen alkujaan. En uskalla paljastaa hänelle todellista minääni enkä voi vaatia häntä ymmärtämään ja odottamaan ikuisesti. Elän valitettavasti siinä ajatuksessa, että koska en ole täydellinen, niin en voi "rankaista" ketään sillä että olisi kanssani ja joutuisi kestämään sen kaiken. Tällä ajattelutavalla tulen luultavasti kuolemaan vanhana piikana. En vain pääse siitä yli, se on kuin tukos aivoissani joka estää minua olemasta onnellinen. No, anyway, en aikonut jumiutua tähän. Kyseinen mies vaikuttaa täydelliseltä, kiltiltä, huomaavaiselta, hellältä, uskolliselta, rakastavalta... Tunnen oloni tosi pahaksi, koska teen hänelle näin. En anna edes mahdollisuutta tutustua paremmin ja katsoa saisimmeko kemiat kohtaamaan. Luultavasti olen jo menettänyt hänet, joten se siitä. Voin taas katsoa peiliin ja syyttää itseäni.

Pitkästä aikaa päivitystä

Miten olenkin voinut unohtaa tämän blogin, päiväkirjani, henkireikäni? Kaikenlaista on ollut mielessä ja töissäkin on valitettavasti täytynyt käydä, joten blogi on saanut jäädä vähemmälle huomiolle. Nyt lupaan ryhdistäytyä ja kirjoittaa huomenna kunnon postauksen ihan ajan kanssa.

Onnistumisen iloa

Päivä oli aamusta asti ihana. Vaikka yöunet olivat jääneet vajaaseen neljään tuntiin, niin mieli oli virkeä tästä huolimatta. Auringonpaisteella ja sinisellä kirkkaalla taivaalla on voinut olla jotain osutta asiaan...
Tarkoituksenani oli tänäänkin paneutua pääsykoekirjoihin. Klo on tällä hetkellä 20.20 ja olen edennyt kirjassa, hetkinen, kymmenen sivua. Ei vaan jotenkin jaksa innostaa. Kuitenkin kun tiedän, että noin 90 prosentin todennäköisyydellä en tule pääsemään sisään, niin se ei ainakaan varsinaisesti nosta motivaatiota.
Ei pitänyt taaskaan vain valittaa. Joten, pidin hemmottelupäivän itselleni. Lähdin ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni shoppailemaan kesävaatteita kahteen kauppakeskukseen. Kaunis sää piti suuret ihmismassat poissa ja sain vaellella rauhassa ja ilman tungosta. Ihanaa! Rahaakin oli ilmaantunut tilille juuri sopivasti ja kertaakaan ei tullut sitä tyypillistä sovituskoppimasennusta. Löysin parit housutkin todella helpolla ja voin muuten kertoa, että housujen osto ei todellakaan ole ollut koskaan helppoa minulle. Mutta tänään, kaikki sujui kuin rasvattu. Kun pääsin kotiin oli erittäin hyvä mieli.
Illalla sain lähdettyä reippaalle tunnin juoksulenkille. Kunnon hiki pintaan ja sen jälkeen lenkkisaunaan. En ottanut saunajuomiseksi siideriä vaan light-Cokista. Maistui todella hyvälle. Iltapalaksi puuroa eikä mitään hiilihydraatti-pommi-leipiä. Tällä hetkellä on miellyttävä olotila. Ei purista eikä kiristä ja vatsa voi hyvin. Näin kun jaksaisin panostaa joka päivä, niin häiritsevät viisi kiloa putoisivat alle kuukaudessa. :)

Pikainen päivitys

Jipii, mokasin taas. Siis todellakin mokasin. Minulla oli tiukka suunnitelma, josta lipesin heti parin tunnin jälkeen. Olin shoppailemassa ystäväni ja hänen lapsensa kanssa. Päätin, että kun menemme jätskille en osta itselleni jäätelöä. Pyydän hedelmiä purkkiin (kyllä, näin voi tehdä!). No, emme kuitenkaan menneet jäätelölle vaan kevyelle lounaalle CoffeeHouseen. Otin itselleni ison ja muhkean patongin. Kanalla ja majoneesilla täytetyn vaalean patonkin. Kaloreita ainakin sata jollei enemmänkin. Hitto vie, eihän tästä läskistä pääse ikinä eroon. Ongelmani on liian helppo sortuminen ja se, etten osaa katsoa vierestä kun muut nauttivat. Olen perso kaikelle makealle enkä koskaan osaa lopettaa syömistä ajoissa. Syön aina niin kauan ja niin paljon että minulla on huono olo. Ei välttämättä aina fyysinen vaan useamminkin henkinen pahaolo.
Haluaisin oppia nauttimaan hyvästä ja terveellisestä ruuasta. Haluaisin voida syödä niin, ettei aina tarvitsisi katua jokaista suupalaa jonka on kurkustaan alas laittanut.
Hollyn täytyy tänään urheilla kovin jos haluaa polttaa tuon tuhoa aiheuttavan patongin kalorit vartaloaan lihottamasta. Sadekin on vaihteeksi tauonnut joten minulla ei ole mitään tekosyytä jättää menemättä lenkille.
Taidanpa suunnata tästä lenkkipolulle jotta olisin taas yhden askeleen lähempänä unelmaani.

P.S. Kaipaisin mielelläni kommentointia tai jotain merkkiä siitä, että blogini on pantu merkille. Kiitos!

Onnellisuutta etsimässä

Sain taannoin lahjaksi kirjan Pieni onnellisuuden kirja. Miten jonkun suht vieraan ihmisen lahja voikin osua niin yksiin ajatusmaailmani kanssa. Minun on pakko myöntää, että jokin liikahti sisälläni sillä hetkellä kun selasin kyseistä opusta. Sehän on kuin kirjoitettu minulle. Monien mielestä olen turha ruikuttaja ja että minulla on onnellinen elämä mistä ei saisi valittaa. Sanotaan vaikka näin, että näennäisesti olen onnellinen, kulissit ovat kunnossa. Vanhempani eivät ole eronneet, minulla on ollut hyvä lapsuus, olen käynyt kouluni kunnialla ja hankkinut valkolakin päähäni. Minulla on laaja ystäväpiiri ja varaa harrastaa lajia joka merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu. Miksi siis minulla on otsaa väittää etten olisi onnellinen?

C.G. Jung on sanonut: " Kaikkein pelottavinta on hyväksyä itsensä täydellisesti."

Se juuri on minun ongelmani. En ole koskaan hyväksynyt itseäni. Minun on tietyllä tavalla vaikea elää itseni kanssa, koska en vastaa niitä odotuksia ja vaatimuksia jotka olen asettanut itselleni. Ulkonäköni on kaikista pahin kompastuskiveni. Jätän mukavia asioita tekemättä ja kivoihin paikkoihin menemättä ulkonäköni takia. Olen hirveän epävarma itsestäni. Tosin pakko myöntää, että olen hiljattain pudottanut painoa liki 15 kiloa mikä on tuonut osittain takaisin menetettyä itsevarmuutta. Painonpudotus on kuitenkin nyt aiheuttanut sen, että olen hirveän ahdistunut painon takaisintulemisesta ja kaikesta mitä syön. Minun ei kuitenkaan ollut tarkoitus tässä postauksessa takertua tuohon paino-ongelmaan.
Itsetuntoni on ollut pohjamudissa niin kauan kuin muistan. Ala-asteella olin se vähän pullukka tyttö, mutten kuitenkaan kiusattu, jonka kavereita pojat eivät kuitenkaan halunneet olla. Paras ystäväni, jonka kanssa olen edelleen tekemisissä oli suosituin tyttö luokallamme ja poikien silloinen päiväuni. Kun minä seisoin koulun discoissa hitaiden aikana seinänvieressä, bestikseni sai valikoida viidestä pojasta mieluisan tanssikumppanin pyörähtelemään Sarah Connorin tahtiin. Sama kuvio toistui läpi peruskoulun. Olin salaa hirveä kateellinen bestikselleni. Hän oli kaikkea sitä mitä minä halusin olla. Hoikka, hauska, söötti ja kaunis. Nielin kuitenkin pettymykseni ja kateuteni ja toin ne silloin tällöin vaivihkaa esille keskusteluissamme. Ystäväni jaksoi toisinaan psyykata minua, mutta useammin kuin kerran hänellä meni hermot kanssani. Ja näin jälkikäteen ajatellen, en ihmettele yhtään.
Ulkonäköäkin kateellisempi olin bestikselleni kaikista pojista joita hän keräsi ympärilleen. Muistan elävästi kerran jolloin hän totesi olevansa ihastunut minun ensirakkauteeni. Että oli musertunut. Mutta silloinkaan en sanonut mitään, nielin vain kaiken.

Pyörimme bestikseni kanssa nykyään aika eri ympyröissä emmekä käy yhdessä esimerkiksi baarissa. Jos olen yksikseni ja muiden ystävieni kanssa juhlimassa, miehet kyllä kiinnittävät minuun huomiota. Ne pari kertaa kun olen ollut bestikseni kanssa katsastamassa yöelämän ala-asteen tuttu kuvio on jostain syystä toistunut. Ajatelkaa mitä tahdotte, mutta olen oppinut välttämään näitä epämielyttäviä tilanteita.

Kleobulus:" Kun ruumis voi hyvin, niin sielukin voi."

Useat ystäväni ja tuttuni ovat panneet merkille laihtumiseni ja sanovat että olen todella hoikka ja hyvänänköinen. Miksi en itse näe peilistä sitä samaa? Olen jotenkin niin alistunut siihen etten voi olla haluttava, hoikka ja kaunis. Täytyy kyllä myöntää (taas!), että monet miehet ovat kehuneet kauniiksi ja jopa seksikkääksi. Se on aina hetkellisesti nostanut arvostusta itseään kohtaan. En ole kuitenkaan löytänyt rinnalleni sitä Mr. Oikeaa. Olen tullut siihen tulokseen, että ennen kuin arvostan itseäni ja rakastan omaa ruumistani, en voi oppia rakastamaan ketään muuta. Pientä säpinää on ollut pariinkin otteeseen, mutta epävarmuuteni takia olen työntänyt ihanat miehet pois luotani. En vaan voi antaa heidän päästä näkemään epätäydellisyyttäni.

Kaiken liipadaapan jälkeen päästään itse asian ytimeen. Miksi perustin tämän blogin? Haluan jakaa matkani onnellisuuteen ja itsensä hyväksyntään muiden ihmisten kanssa, mutta haluan tehdä sen anonyymisti. Kuten alussa mainitsin, en halua sortaa niitä huolella rakennettuja kulisseja. Tämä on pitkä matka, mutta askel kerrallaan olen päättänyt onnistua siinä. Kun joskus tämä blogi tulee tiensä päähän, olen toivottavasti oppinut rakastamaan itseäni ja löytänyt elämänkumppanin rinnalleni. :)

Maxwell Maltz:" Onni on mielentila, asenne, ja jollei sitä opettele ja harjoita tässä hetkessä, sitä ei koskaan koe."