Kellon seisahtuvan tahdon, hiljentyvän lyöntien...

Edellisestä päivityksestä pääsi vierähtämään yli kuukausi ihan huomaamatta. Välillä kauhistuttaa todeta miten nopeasti aika rientää. Totean joskus ystävilleni, että jonakin aamuna herään ja olen kolmekymmentä. Hui, kauhistuttava ajatus! Mutta viime vuodet ovat suorastaan suhahtaneet ohitse. Toisaalta surullista ajatella, että elämä tuntuu vilahtavan ohitseni. Päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi ja kuukaudet lopulta vuosiksi. Joskus tuntuu siltä kuin en ehtisi nauttia arjesta ja juhlasta, vaan hienot hetket valuvat sormieni läpi kuin tiimalasin hiekka. Hienoista hetkistä puheenollen, olin kuukausi sitten hevoseni kanssa maastoilemassa... Lämmin ja kaunis kesäpäivä, ilmassa kesän tuoksu. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja linnut lauloivat suloisesti kun kävelimme pitkin maalaismaisemia. Pellot tien molemmin puolin... Metsäpolulle siivilöityi aurinko puiden lomasta... Silloin minulle tuli hirmuisen haikea, mutta hyvä olo. Miksei aina voisi olla tälläistä? Ihan kuin olisin saavuttanut sisäisen rauhan sillä hetkellä. Totesin kuitenkin heti itselleni, että jos elämä olisi aina pelkkiä hienoja hetkiä, ei mikään enää tuntuisi miltään. Nyt kun ne hienot hetket hiipivät salakavalasti tasapaksun arjen keskelle, ne huomaa ja niitä osaa arvostaa.