Onnellisuutta etsimässä

Sain taannoin lahjaksi kirjan Pieni onnellisuuden kirja. Miten jonkun suht vieraan ihmisen lahja voikin osua niin yksiin ajatusmaailmani kanssa. Minun on pakko myöntää, että jokin liikahti sisälläni sillä hetkellä kun selasin kyseistä opusta. Sehän on kuin kirjoitettu minulle. Monien mielestä olen turha ruikuttaja ja että minulla on onnellinen elämä mistä ei saisi valittaa. Sanotaan vaikka näin, että näennäisesti olen onnellinen, kulissit ovat kunnossa. Vanhempani eivät ole eronneet, minulla on ollut hyvä lapsuus, olen käynyt kouluni kunnialla ja hankkinut valkolakin päähäni. Minulla on laaja ystäväpiiri ja varaa harrastaa lajia joka merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu. Miksi siis minulla on otsaa väittää etten olisi onnellinen?

C.G. Jung on sanonut: " Kaikkein pelottavinta on hyväksyä itsensä täydellisesti."

Se juuri on minun ongelmani. En ole koskaan hyväksynyt itseäni. Minun on tietyllä tavalla vaikea elää itseni kanssa, koska en vastaa niitä odotuksia ja vaatimuksia jotka olen asettanut itselleni. Ulkonäköni on kaikista pahin kompastuskiveni. Jätän mukavia asioita tekemättä ja kivoihin paikkoihin menemättä ulkonäköni takia. Olen hirveän epävarma itsestäni. Tosin pakko myöntää, että olen hiljattain pudottanut painoa liki 15 kiloa mikä on tuonut osittain takaisin menetettyä itsevarmuutta. Painonpudotus on kuitenkin nyt aiheuttanut sen, että olen hirveän ahdistunut painon takaisintulemisesta ja kaikesta mitä syön. Minun ei kuitenkaan ollut tarkoitus tässä postauksessa takertua tuohon paino-ongelmaan.
Itsetuntoni on ollut pohjamudissa niin kauan kuin muistan. Ala-asteella olin se vähän pullukka tyttö, mutten kuitenkaan kiusattu, jonka kavereita pojat eivät kuitenkaan halunneet olla. Paras ystäväni, jonka kanssa olen edelleen tekemisissä oli suosituin tyttö luokallamme ja poikien silloinen päiväuni. Kun minä seisoin koulun discoissa hitaiden aikana seinänvieressä, bestikseni sai valikoida viidestä pojasta mieluisan tanssikumppanin pyörähtelemään Sarah Connorin tahtiin. Sama kuvio toistui läpi peruskoulun. Olin salaa hirveä kateellinen bestikselleni. Hän oli kaikkea sitä mitä minä halusin olla. Hoikka, hauska, söötti ja kaunis. Nielin kuitenkin pettymykseni ja kateuteni ja toin ne silloin tällöin vaivihkaa esille keskusteluissamme. Ystäväni jaksoi toisinaan psyykata minua, mutta useammin kuin kerran hänellä meni hermot kanssani. Ja näin jälkikäteen ajatellen, en ihmettele yhtään.
Ulkonäköäkin kateellisempi olin bestikselleni kaikista pojista joita hän keräsi ympärilleen. Muistan elävästi kerran jolloin hän totesi olevansa ihastunut minun ensirakkauteeni. Että oli musertunut. Mutta silloinkaan en sanonut mitään, nielin vain kaiken.

Pyörimme bestikseni kanssa nykyään aika eri ympyröissä emmekä käy yhdessä esimerkiksi baarissa. Jos olen yksikseni ja muiden ystävieni kanssa juhlimassa, miehet kyllä kiinnittävät minuun huomiota. Ne pari kertaa kun olen ollut bestikseni kanssa katsastamassa yöelämän ala-asteen tuttu kuvio on jostain syystä toistunut. Ajatelkaa mitä tahdotte, mutta olen oppinut välttämään näitä epämielyttäviä tilanteita.

Kleobulus:" Kun ruumis voi hyvin, niin sielukin voi."

Useat ystäväni ja tuttuni ovat panneet merkille laihtumiseni ja sanovat että olen todella hoikka ja hyvänänköinen. Miksi en itse näe peilistä sitä samaa? Olen jotenkin niin alistunut siihen etten voi olla haluttava, hoikka ja kaunis. Täytyy kyllä myöntää (taas!), että monet miehet ovat kehuneet kauniiksi ja jopa seksikkääksi. Se on aina hetkellisesti nostanut arvostusta itseään kohtaan. En ole kuitenkaan löytänyt rinnalleni sitä Mr. Oikeaa. Olen tullut siihen tulokseen, että ennen kuin arvostan itseäni ja rakastan omaa ruumistani, en voi oppia rakastamaan ketään muuta. Pientä säpinää on ollut pariinkin otteeseen, mutta epävarmuuteni takia olen työntänyt ihanat miehet pois luotani. En vaan voi antaa heidän päästä näkemään epätäydellisyyttäni.

Kaiken liipadaapan jälkeen päästään itse asian ytimeen. Miksi perustin tämän blogin? Haluan jakaa matkani onnellisuuteen ja itsensä hyväksyntään muiden ihmisten kanssa, mutta haluan tehdä sen anonyymisti. Kuten alussa mainitsin, en halua sortaa niitä huolella rakennettuja kulisseja. Tämä on pitkä matka, mutta askel kerrallaan olen päättänyt onnistua siinä. Kun joskus tämä blogi tulee tiensä päähän, olen toivottavasti oppinut rakastamaan itseäni ja löytänyt elämänkumppanin rinnalleni. :)

Maxwell Maltz:" Onni on mielentila, asenne, ja jollei sitä opettele ja harjoita tässä hetkessä, sitä ei koskaan koe."